Minä, Jakke Lehtonen

Olen mahdottoman huono kirjoittamaan itsestäni mitään. Saattaa johtua kotikasvatuksestani, jonka mukaan ainoastaan osaamattomilla sekä kusipäillä on tarve korostaa omaan itseään ja tekemistään (sekä savolaisilla, karjalaisilla ja pohjalaisilla; kyllä, äitini oli niin vahvasti varsinaissuomalainen, että se meni usein usein jopa Suomen kansojen suhteen rasismin puolelle).

Tai sitten se johtuu turkulaisuudesta. Kaikki aloitetaan negaatiolla (kuis o,et sää varmaa ehri auttamaan) tai muuten vaan mustalla asenteella (mites ommenny – paskaaks täs, jäitä poltelles; lue: ihan ok tavallinen päivä). Periturkulaiset, varsinkin me useamman sukupolven Heidekenillä syntyneet, joilla on oikeus sylkeä Kirkosillan molemmilta puolilta Aurajokeen ja joiden mielestä läntisellä puolella kaupunkia asuu vain raunistulalaisia ja snobeja hurreja (jos et ymmärtänyt mitään, niin älä piittaa – ei sinun  ulkopaikkakuntalaisena tarvitsekaan), olemme vakaasti sitä mieltä, että työ tekijäänsä kiittää ja jos et tunnista ammattilaista, niin voit painua vaikka vittuun (anteeksi kielenkäyttö).

Ei timpurin, metallimiehen, tutkijan tai kenenkään muun ammattilaisen tarvitse, eikä kuulu, todistaa omaa osaamistaan itseään huonommille. Paitsi paraislaisten, joiden puheesta ei kukaan ymmärrä mitään, ja raisiolaisten, joita ei lasketa, koska asuvat maan ainoalla kaupunkioikeudet saaneella valoristeyksellä. Sitä paitsi SIG tuli Raisiosta (ja jos et taaskaan tiedä mistä puhutaan, niin olet liian nuori).

Tosin, turhaan minä turkulaisuudella sen enempää elvistelen. Muutin Ruotsiin ennenkuin euro tuli käyttövaluutaksi Suomeen. Sieltä sitten Irlantiin joksikin vuodeksi. Minä en siis koskaan ole muuttanut markkoja euroiksi, vaan opettelin uuden valuutan Ruotsin kruunujen kautta. Paljon helpompaa kymmenen kertolaskulla. Olen nimittäin elämäni ensimmäisen kerran luntannut juurikin kuuden kertalaskukokeessa, taisi olla toisella luokalla kansakoulussa (kyllä, minä olen käynyt kansa- ja kansalaiskoulua; peruskoulu tuli Turkuun kun oli kuudennella. Olin siis toinen ikäluokka, joka aloitti yläasteen seitsemännen luokan).

Kun siirtyy Turusta ensin Piikkiöön, siitä Halikkoon Salon seudulle, vaihtaa Ruotsiin ja sieltä Irlantiin, palaa Siuntioon ja sieltä siirtyy Vihtiin, niin murre katoaa – eikä minulla ole edes sävelkorvaa, joka vauhdittaisi uusien murteiden iskostumista. Minä kuulen nykyään turkulaisen nuotin muiden puheessa. Turkulaisen kielen ydinsanat, kuten kummottis ja tämmöttin, pruukata jne. ovat kylläkin säilyneet. Valitettavasti, voisi joku sanoa – mutta häntä ei kuunnella, ulkopaikkakuntalaista.

Podcastit

En minä ole aito podcast-julkaisija. Minusta on kivempi kirjoittaa. Mutta olen myös laiska. Kun höpisee, niin saa sanottua enemmän, nopeammin ja vähemmällä vaivalla. Myös turhuuksia, se on myönnettävä.

Mutta podcastien tekeminen on myös kivaa. Varsinkin minulle, joka puhun muutenkin ammatikseni. Kokeile joskus.

Blogi ja Twitter

Minulla on eräällä tavalla viha/rakkaus-suhde varsinaiseen bloggaamiseen – mitä se sitten milloinkin tarkoittaa. Mutta minulle se on lähinnä päivänpolttavien asioiden ja tapahtumien päivittelyä tai kiukuttelua.

Tässäkin tulee laiskuus vastaan. On helpompaa (ja nopeampaa) tehdä onelinereita naamaan kuin rakentaa niistä blogipostaus. Tuo on kylläkin asennekysymys hyvn pitkälle. Jos olet seurannut työtäni Katiskassa, niin olet hajulla mitä ajan takaa: minä en osaa kirjoittaa lyhyesti, saatika ytimekkäästi. Ja luoja yksin tietää, olen yrittänyt.

Fasessa lyhyet päivitylset ovat normi, yleisesti hyväksytty juttu. Samaten instassa, koska painopiste on kuvissa. Twitter alkaa olla jo hankalampi, koska pitäisi leikkiä novelistia ja minulle novelli on mahdottomin kirjoitusmuoto (kyllä, olen kokeillut sitäkin). Mutta että pitäisi tehdä lyhyt blogipäivitys? Luoja varjele, sehän on samaa kuin vedättäisi lukijoitaan. Antaa otsikolla ymmärtää, että nyt tulee sisältöä (hyvää tai huonoa, ei merkitystä) ja sitten onkin vain kappale tekstiä. Sitä voisi pitää jopa tekstillisenä huoraamisena, jossa lupaa antaa ja sitten ei annakaan mitä lupaa.

Ymmärrätkö nyt miksi sanoin, että bloggaus on minulle henkinen ongelma, jota laiskuus ja liian monet raudat tulessa eivät ollenkaan helpota?

Aika näyttää. Olen antanut itselleni ukaasin, että onelinerit siirtyvät Twitteriin ja pompatkoon sieltä naamaan. Ja kaikki, missä on vähintään kolme lausetta, tulevat tänne. Tosin, ei ole ihan ensimmäinen kerta kun jätän piittaamatta itse itselleni asetetuista rajoista ja säännöistä.

Valokuvaus

Olen surkea kuvaamaan. Ja ehkä siksi siitä pidänkin, Se on vain harrastuksena aivan yhtä on/off kuin bloginkin pitäminen. Hetken on maaninen kausi, jolloin kamera naksuu ja muistikortti käy kuumana. Sitten tulee pidempi depressiivinen kausi, jolloin ei tule kuvan kuvaa, koska en osaa ja kamerakin on ihan paska (se muuten on, vanha Nikonin D80 kohisee 100 ISO:lla melkein heinäkuussa keskipäivälläkin, jos on pilvistä).

Silti uskallan julkaista kuviani. Se on yksi tapa taistella sisäänrakennettua melkoisen vahvaa itsekriittisyyttä vastaan. Joku tuttu kutsui sitä joskus itseluottamusvajeeksi, mutta aidosti siitä ei ole kysymys. Minä vain tiedän hyvin vahvasti koska en ole riittävän hyvä. Eri asia.

Insta on eri asia. Sinne saa ja täytyykin laittaa räpsyjä.

Duunit

Työpaivä livehommissa. En muista kuka kuvan otti.

Olen yrittäjä. En halusta, vaan ajautunut siihen. Ja nyt ei enää ole oikein valinnan varaakaan. Yli 50 vuotiaalla alkaa olla ovet kiinni vähän joka suuntyaan palkkamarkkinoilla. Kun eläkeikään on vähemmän matkaa kuin mitä samaa paikkaa hakevalla nuorella on kouluvuosia peruskoulun jälkeen salkussaan, niin ymmärrän työnantajia. Toisaalta, kakaroille on opetettava työn perusteet sekä kello ja kalenteri – meille aikuisille ei.

Duunit keskittyvät kahteen asiaan, ja hyvin pitkälle koulutusakselilla (kyllä, tiedän mitä sanotaan osaajista ja kouluttajista; vanha ja kulunut vitsi). Yksi haara perustuu Katiskaan ja vahvasti ihmisten opettamiseen koirien ruokintojen ongelmissa. Samaa sivuliitoa on yhteistyökuviot alan yritysten kanssa, vahvasti sisällöntuotossa ja myyntikoulutuksissa sekä fyysissä tuotteissa reseptiikan puolella. Toista haaraa edustaa Eksis ja siihen liittyvä yritysten kouluttaminen keskittymään aitoihin asioihin web-sivustojen toimivuudessa ja miten asiakkaat parhaiten kykenisivät palveluita käyttämään. Hyvin pitkälle UX-osaamista siis.

Molemmat alat ovat leimallisesti sellaisia, että virallisesti koulutettuja ammattilaisia ei ole. Joten oma osaaminen täytyy tuoda kohtuullisen aggressiivisesti esille. Siinä ei enää riitä oman ammatin tekeminen mahdollisimman hyvin, vaan joutuu koko ajan samalla ampumaan huuhaainnasten ja muiden rahastajien pahimpia vedätyksiä alas. Puhutaan sitten koirien ravitsemuksesta tai web-sivujen käytettävyydestä, niin alan mainetta ovat mustanneet – eilen, nyt ja huomenna – ammattitaidottomat wanna-be’et. jotka eivät osaa muuta kuin kirjoittaa laskuja. Joten samalla kun myy itseään, niin joutuu oikomaan vääriä käsityksiä eräällä tavalla maksaen koko ajan laskua muiden synneistä.

Silti pidän työstäni. No, aikakin suurimman osan aikaa.

Saittifarmi

Ajatuksia?

Onko sinulla kysyttävää? Käytä kommentointia. En vastaa vapaa-ajan projektin puitteissa töihin liittyviin kysymyksiin, joten niiden asioiden suhteen kannattaa hyödyntää duunisaittien yhteydenottoväyliä.

Jos siltä tuntuu, niin voit painaa seuraa-nappia Facebook-profiilissani. Twitteristä puhumattakaan. Mutta en ota fb-kavereiksi tuntemattomia, enkä harrasta kohteliaisuusseurantaa Instassa/Twitterissä malliin ”seuraan sinua, niin seuraa minua”. Mutta jos sinulla on mielenkiintoista sisältöä, niin seuraan ihan ilman toinen toistemme selän rapsuttamistakin.

Mutta juttujen kommentointeja on aina kiva lukea. Jopa silloin kun olet eri mieltä.

Tiesithän, että voit tilata ilmoituksen sähköpostiisi blogin julkaisuista? Se ei ole postituslista, eikä siinä liiku mitään muuta kuin automaatti-ilmoja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *