Talvi saattaa yllättää autoilijat, mutta ei meidän poneja. Saivat nastat alle tänään. Kengitys on tällaiselle lähes heppaneitsyelle jännittävää puuhaa, varsinkin kengän ja kavion sovittaminen toisiinsa. En ole todellakaan mitään raudan vääntämisen ammattilainen, mutta aikoinaan on joutunut hiukan sitäkin tekemään. Vaikka kengityksessä ei mitään millin osien sovittamista tehdäkään, niin kahden eri materiaalin sovittamista toisiinsa on silti mielenkiintoista seurata. Nimenomaan seurata, en todellakaan suostuisi moista puuhaa tekemään itse ammatikseni. Liian vaarallista, kuluttavaa ja työteliästä. Kuten aina kun  joutuu omilla käsillään tienaamaan leipänsä yrittäjänä.

Joko seuraan vääriä ryhmiä ja foorumeita, mutta minulla on käsitys, että kengättömyys ja yleisempi luonnolliseksi kutsuttu suhtautuminen eläinten ja hevosten (juu, on hevonenkin eläin) pitoon on kasvattamassa suosiotaan. Osa siitä on puhdasta huuhaata ja perustuu ideaan jostain, jota ihmiset eläinten puolesta pitävät luonnollisena. Mutta osa on varmasti perustellumpaa. Tosin kuten aina, niin elämä ei ole mustavalkoisen ehdotonta – paitsi tietenkin luonnollisuusfanaatikoilla.

Seppä totesi, että poniemme kavioiden laatu on hyvä ja kovan sitkeää. Kuten kengättömillä kuuluisi ollakin. Samalla hän totesi, että vaikka kaviot olivatkin kummallakin kuluneita, niin Aapon alkava halkeama edessä ei merkitse mitään ja Ronjalla ei ole eikä ole koskaan ollut kaviokuumetta. Joten Minnan maailmanlopun ennustukset ja parin viikon yömurehtimiset jäivät ilman pohjaa. Onneksi, voisi jopa sanoa. Mutta seppä totesi myös, että kengillähän nyt oikeastaan pilataan kaviot.

Oikeassahan hän oli, mutta silti ei jättänyt kengittämättä emmekä me estäneet häntä. Päinvastoin. Seppä teki nopeasti ja minun luuloni mukaan hyvin työnsä, ja me autoimme häntä. Kengässä oleminen ja kavion pilaaminen kengillä kun ovat suhteellisia käsitteitä, ja elämä on kompromissien tekoa. Kuten blogia seuraavat tietävät, kuten myös meidät tuntevat, niin pollet ovat hiekkatarhassa. Ne eivät makaa polviaan myöten kurassa ja savessa. Hiekka on mukava alusta ja helppo pitää puhtaana, mutta ei ole hevoselle luonnollinen alusta – ei edes aavikoilla asuville arabeille. Mukavuus ja helppous tuo mukanaan epäluonnollisen aspektin: se syö kavioita, kuluttaa niitä liian nopeasti. Jos olisimme leikkineet luonnollisia ja antaneet ponien olla ilman kenkiä, niin hetken kuluttua olisimme voineet jatkaa luonnollisuusajattelua ja syöttää ne susille. Siten tuppaa käymään luonnossa eläville suurille saaliseläimille, jotka eivät pysty kipeiden jalkojen takia liikkumaan.

Luonnollisuus on hassu ajatus. Siinä valitaan eräällä tavalla rusinat pullasta. Otetaan luonnollisuudesta kivat puolet, ja unohdetaan ne ikävät. Tuolla tavalla saadaan parhaimmassa tapauksessa tehtyä hevoselle todella hyvä konsepti, mikäli valinta tehdään järjellä – ei tunteella.

Jos hevonen on savisen multaisella laitumella, ja jos ratsastaminen tapahtuu aina sopivissa maastoissa ja puskaillen, niin eipä se hevonen kenkiä tarvitsekaan. Vuoleminen silloin tällöin riittää, aina ei tarvita sitäkään. Mutta mitä tehdään siinä vaiheessa, kun hevonen on hiekalla, sillä ratsastetaan ensin kilometritolkulla kovalla hiekkatielle ja/tai pätkä asvaltilla, ennen kuin päästään sinne mukavalle metsäpätkälle? Entä jos ratsastamine on paikoin jotain muutakin kuin vain metsissä ja pusikoissa haahuilua, kuten vaikka esteillä hyppäämistä, eikä omista hehtaarin kokoista maneesia? Pitäisikö silloin luonnollisuuden nimissä jättää kengittämättä, vai siirtyä luonnollisiin buutseihin? Tosin en aivan ymmärrä mitä tekoa buutseilla ja luonnollisuudella on tekoa keskenään – mutta ei minun tarvitsekaan.

Pitkä ja menestyksekäs <grin> ratsastusurani selviää blogista, jos sitä ei muutoin tunne. Joten kyllä, kirjoitan enemmän luulolla kuin tiedolla. Mutta sen tiedän miltä tuntuu kun isommalta suokkiruunalta lähtee etupää alta pois liukkailla siksi, että alla ei ole hokkikenkiä. Kokeneempi ratsastaja moista tuskin ehkä edes noteeraa, ellei se tapahdu kovemmassa vauhdissa, mutta minulle se sai lähes löysät housuihin – minä en halua 170 sentistä naamalleni ja 800 kiloa rimpuilevaa lihaa selkäni päälle – haluan itse olla sen vajaan tonnin selässä.

Eräässä naamakirjaryhmässä keskustellaan lyhyiden ja pitkien ohjien merkityksestä hevosen selkäongelmiin. Kuinka suuri merkitys selkäongelmiin on horjahteluilla ja liukastelulla?

Minna kirjoittelikin jo hiukan omassa blogissaan kengityssessiosta. Homma meni muuten jouhevasti (huomaatteko, melkein sanaleikki kun ei kirjoita juohevasti – jouhet ja silleen), mutta Aapo oli alussa vakaasti sitä mieltä, että hän menee sinne minne Ronjakin, eikä köysi, kottikärryt tai ihminen estä häntä – eikä muuten kovin tehokkaasti estänytkään. Sen sijaan pidempi raippa talin oven edessä oli riittävämpi henkinen este. Ja hetken kuluttuahan Domosedan veikin halut suurempaan mielenosoitukseen. Huumeet ovat hieno asia.

Sepällä oli terve suhtautuminen rauhoittamiseen. Hitot luonnollisuudesta. Domosedanin käyttö on heille kuulemma erittäin tärkeä työturvallisuuskysymys – ja eihän sitä tarvitse kaikille käyttää, kiukutteleville vain.

En vain ymmärrä, että rauhoittava aine ei anna teurastukselle varoaikaa. Täytyykin googletella detomidiinihydrokloridi hieman tarkemmin. Minulle oli yllätys myös sekin, että domo imeytyy nimenomaan suun limakalvojen kautta ja nielty ei vaikuta.

Aapo on ollut muutenkin hieman ongelma. Tai ongelma on ehkä liioitteleva, mutta sillä on käytöksessä määrättyjä piirteitä, joista minä en pidä. Eikä aina ponin omistajakaan. Eikä Ronja. Se on minun silmiini kohtuullisen pomotteleva, eikä väistä kovinkaan pientä painetta. Sen sijaan kovempaan paineeseen se vastaa kohtuullisen nopeasti voimalla. Ei, en tiedä onko tuo tyypillistä nelivuotiaalle ruunalle, mutta hauskaa se ei ole siinä vaiheessa kun tullaan korvat niskassa yli tai takakenkää alkaa tulla kohti.

Välitön tarkennus ennen kuin joku luulee, että täällä ei muuta tehdä kuin painitaan. Nuo ongelmat tulevat käytännössä kahdessa tilanteessa – kun tuodaan ruokaa ja jos Ronja menee jonnekin, minne Aapo ei pääse. Minna kylläkin paini yhden kerran Aapon kanssa kohtuullisestikin kun poni päätti, että kavioita ei ole tarvis puhdistaa. Nykyään ne puhdistetaan, kuten myös harjataan koko poni läpi, aivan jokainen ilta. Kiukuttelu loppui jalkojen kanssa myös työjärjestykseen, eli kaviot puhdistetaan ensimmäiseksi – ei viimeiseksi.

Mielenkiintoista on sekin, että kun Aapo yrittää jyrätä yli ja antaa vastineen vaikka kädellä rintamuksen suuntaan, niin suuttuminen ja kaviolla vastaaminen on välitön. Samaten kun heilauttaa raippaa heiluviin jalkoihin. Sen sijaan raipan näyttö tai poikittain eteen laittaminen pysäyttää ilman sen suurempia kiukutteluita – puhistaan tietysti ja murjotetaan korvilla.

Jos vertaisin koiriin, niin minulle tulee täysin mieleen vuotinen tarhapelleuros, joka on juuri keksinyt, että sillä karvaiset pallit. Leikitään johtajaa, johon luonne ja rohkeus ei kuitenkaan ihan riitä. Ja jos tuota analogiaa jatketaan, niin Aapon suurin ongelma on siis se, että sillä on vain yksi kaveri, joka on 11v puolta pienempi shetikka. Jos Aapo olisi koira, niin laittaisin sen samaan laumaan aidon alfauroksen tai huumorintajuttoman nartun kanssa. Seurauksena saattaisi olla pieni vekki turkissa ja viikon antibioottikuuri, mutta pullikointi ja pomoilu loppuisi saman tien siihen. Se siitä positiivisesta vahvistamisesta, negatiivinen on rajua, mutta toimii nopeammin.

Kyse on siis aivan täysin johtajuusongelmasta. Koirien kanssa minulla olisi työkalut, mutta ponin kanssa ei. Eikä tilannetta helpota yhtään oma arkuuteni hevosten kanssa – paskamaista työskennellä eläinten kanssa, joiden vahvin kommunikaatio perustuu elkeisiin ja niiden (kaavamaiseen) tulkitsemiseen.

Minä en edelleenkään tunne orien käyttäytymistä, livenä siis. Mutta minulla ensimmäinen kysymys oli kuitenkin, että kuinka suuri mahdollisuus on, että se on ollut yksikiveksinen ja ruunauksessa toinen on jätetty sisään. Pikainen googletus kertoo tarinoita miten moista yhden kiveksen ruunausta on tehty tarkoituksellakin, jolloin ollaan saatu tipautettua testosteronimäärää ja käyttäytyminen jonnekin ruunan ja oriin välimaastoon. Minä en muuten usko tuohon. Koirilla ja ihmismiehillä yksi kives kykenee aivan hienosti kompensoimaan puuttuvan.

Aapon kohdalla on tietysti koko ajan muistettava, että se on ollut meillä nyt… kolme viikkoa varmaan. Josta pienen kaviohalkeaman takia parisen viikkoa tekemättömänä. Sitä ennen se oli Eestin puolella luoja yksin tietää kuinka kauan seisomassa myynnin takia – en usko, että missään eläinbisneksessä riskeerataan eläimen rikkoutumista ns. turhalla liikutuksella. Ratsastamattomuudella on varmasti roolinsa.

Minna saa siis asemansa kuntoon ratsastuksella ja päivittäisellä käsittelyllä. Minä olen ruokinta-automaatti, joka heittää heinät aidan yli, koska en halua painia itseäni isomman kanssa. Kyllä – olen tarpeeksi kauan tehnyt eläinten kanssa töitä ymmärtääkseni, että moinen on road to hell… mutta minkäs teet.

Mutta kivoja nuo ponit on silloin kun haluavat seurustella – mitäs sanovat johtajuusteorioitsijat dominanssin kehittymisestä, kun seurustelu tapahtuu hevosen aloitteella hevosen halutessa?

Taidanpa juoda kupin kahvia.

Liittyvät kuvat:

7 kommenttia jutussa “Rautaa jaloille”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *